Sosiaalisuus painonnostamisessa

Mä tykkään kehonrakentamisesta.

Oon kattonut Netflixistä tällä viikolla tosi paljon kehonrakennus- ja urheiludokkareita. Schwarzeneggerin ja sen ajan sankareiden Pumping Ironin. Nykyaikaisemman Generation Ironin. Molemmat antoi miettimisen aihetta. Arnold sanoo, että kehonrakentaja on kuin kuvanveistäjä, joka muokkaa työstänsä silmää hivelevämmän. Siinä missä veistäjä laittaa lisää savea työhönsä, bodarin täytyy syödä ja treenata lisää.

Se on sama perusajatus, joka muakin on ajanut sille tielle. Oon verrannut sitä body modificationiin, joksi käsitetään lävistykset, tatuoinnit, arpitatuoinnit ja metalli-implantit. Siinä ei vastata ulkoa päin tuleviin vaatimuksiin siitä, miltä sun pitää näyttää, vaan kuunnellaan omaa sydäntä siitä, miltä sä haluat näyttää.

Mulle tulee kuitenkin helposti ulkopuolinen olo. Punttaaminen on yksilöurheilua, jossa kuitenkin on oma yhteisönsä. Facebook-ryhmät, nettivalmennukset, personal trainerit, mitä näitä nyt on. Ihmiset, jotka luo sulle kuvan siitä, millaiset ihmiset on päätyneet sen harrastuksen pariin. Mä en ole nähnyt siellä omaa paikkaani. Mä en ole nähnyt siellä tilaa olla tämä stereotyyppi, jota mä edustan, pk-seutulainen korkeakoulutettu vihervassarifeministinen homo. Mun kaltaiset ihmiset ei päädy kehonrakennuslavoille. Mun kaltaiset ihmiset päätyy roller derbyyn.

Mä ahdistun, kun mua pilkataan mun vegaaniruokavaliosta, oli sen lähtökohdat sitten kuinka leikkimieliset vaan, ja mä ahdistun, jos en saa ilmaista tyyymättömyyttäni syrjivään käytökseen, esimerkiksi seksistiseen läppään. Mä ahdistun siitä siksi, koska jokainen kerta alleviivaa mun toiseuttani ja mun ulkopuolisuutta kehonrakentajana. Jokainen kerta luo mulle sellaisen fiiliksen, että mä en ole tervetullut lajiin.

Ei pidä välittää paskanjauhamisesta, sanotaan usein. Silloin vieritetään vastuu mulle, joka on joutunut kokemaan syrjivää käytöstä. Entä jos en pysty? Entä jos oon tällä lailla tyhmä, että kuuluu esimerkiksi mun perussairauteen kokea ulkopuolisuutta, eristyneisyyttä ja yksinäisyyttä? Tietenkään mä en halua kokea sellaisia asioita! Tietenkin mä yritän työstää sitä. Mutta on niin ikään syrjivää olettaa, että kaikilla olisi kyky "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Ylläolevien juttujen takia jättäydyin pois Fitfarmin Bull's All Out -valmennuksesta. Se oli vaikea päätös. All Out on todella monipuolinen kokonaisuus, joka elää koko ajan ja on ehdottomasti hintansa väärti. Jokainen voi siis kuvitella, kuinka pahana mä oon kokenut kaiken tuon mainitun käytöksen, jos oon pitänyt parempana vaihtoehtona jättäytyä pois valmennuksesta, joka teknisenä kokonaisuutena antaa äärettömän paljon.

Nyt mä oon sit henkilökohtaisessa valmennuksessa. Oon löytänyt taas kehonrakennuksen ilot (ja siinä sivussa huomannut kuntoutuvani). Toisinaan kaipaan yhteisöä, koska ei se ollut pelkästään huono. Siellä oli usein upea tsemppi päällä ja sai vertaistukea, jos jonain päivänä kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Nyt mä teen tätä juttua ihan vaan yksin.

Istumasoutu on vakava asia

Oon saanut syötyä tällä viikolla tosi hyvin ohjeiden mukaan. Tein rauhani sen viimeviikkoisen ristiriitani kanssa. Hyväksyin, että mulla on polte harrastaa kehonrakennusta, se rasvanpoltto on osa sitä ja se on ihan ok. Tuntuu itse asiassa ihan hyvältä, että on valmiit ateriapohjat, joiden mukaan operoida. Sain mun ikuisesta inhokkiateriastakin rakennettua toimivan smoothien, jonka lapioi naamaansa ihan vitunmoisella euforialla.

Niin ja tosiaan se kuntoutuminen. Oon käynyt kävelemässä. Ihan pikkujuttuja, kaupassakäyntiä ja asiointia. Mutta ilman keppejä. Salilla kepit on aina mukana, mutta pääasiallisesti liikun ilman niitä. Huomaan pärjääväni ihan hyvin. En oo syönyt kipulääkkeitä moneen päivään. Välillä kyllä täytyy muistuttaa itseään kävelemään pehmeämmin. Oon tainnut sanoa siitä ennenkin, mutta luunmurtuman parantelussa täytyy vältellä tärähtelyä. Jos kävelee nopeasti ja harppomalla, se on kirjaimellisesti aika kovaa kyytiä ja jokainen askel on isku. Mutta sekin on jo hienoa edistystä, että vanhasta muistista päätyy kävelemään rivakasti, eikä liike itsessään aiheuta kiputuntemuksia.

Minä mitään laihduttamaan ala

Ähkyssä on hyvä miettiä, miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Mä olen vuosia promotoinut kehopositiivisuutta. Sen kanssa taiteilu on toisinaan vaikeeta. Voinko kannustaa rakastamaan omaa kehoa, jos haluan muuttaa omaani? Onko laihduttaminen aina pahasta? Voiko lihavia ihmisiä kannustaa olemaan oma itsensä ilman, että näyttäytyy alentuvana? Jos ihmisellä ei ole motivaatiota ylläpitää dieettiä, eikö se oikeastaan tarkoita, ettei se edes halua muuttua, ja onko sen pakko haluta?

Yleensä liitän ruokavaliomuutokset ulkonäkömuutoksiin. Usein ruokavaliosta puhutaankin lähinnä suhteessa ulkonäköön. Fitnessmaailmassa optimaalinen ruokavalio tehostaa rasvan palamista, poistaa nesteitä vääristä paikoista ja kerää sitä oikeisiin paikkoihin sekä muuttuu ilman välikäsiä lihasten rakennuspalikoiksi. Sen ulkonäkölähtökohtaisuuden takia, ja tämän vaakakapinaideologian vuoksi, mulle laaditut ruokaohjeet lyö ekana uhman päälle. Vitut minä mitään laihduttamaan ala. Oon ihan hyvä tämmösenään. Syön ihan hyvää perusruokaa ja mutustelen vähän mässyä toisinaan. Se on kaikki ihan ok.

Kävipä kuitenkin taannoin keväällä niin, että tylsyyspäissäni derbytreenejä odotellessa sisäänhengitin sipsipussillisen. Oli sillä varmaan pari tuntia aikaa laskeutua, ihan perus, mitä syömisen ja kovan treenaamisen välillä kannattaa pitää. Menin treeneihin. Lämmittelin. Alettiin pelata. Saatana kun mitään jaksanutkaan. Oli ihan jumalattoman raskas olo, kömpelö ja paha. Mä vaan halusin olla öllöttää paikoillani maailman staattisimpana blokkerina, mutta valmentaja huusi sisäradalta armottomana "Kaitsun pitää jammata". Just sillä hetkellä Kaitsu ei halunnut jammata. Just sillä hetkellä jammaaminen tuntui yhtä kauheelta kuin silloin kun sen vuosi sitten aloitti. Just sillä hetkellä tajusin, että urheilijalle ei olekaan ihan sama, mitä se syö. Paskat eväät huonontaa suoritusta johonkin neljäsosaan normaalista.

En tiedä vielä tarkalleenottaen, mikä virka ruokavaliolla on kuntouttamisessa. Pitää haastatella viisaampia. Sen tiedän, että imaisin tuossa seitsemän aikaan puoli litraa soijajädeä ja oon edelleen tässä puoli yksitoista sen sortin ähkytilassa, että tekee mieli köllähtää johonkin nurkkaan maha pystyssä. Tää ei oo kauheen miellyttävä olotila.

Tällasessa mässydarrassa siis on hyvä kelata, onko tää nyt sitä, mitä haluaa. Mut ei nyt kukaan varmaan halua olla mässydarrassa koko ajan. Mässydarra menee ohi. Mässydarran jälkeen se morkkis katoaa aina seuraavaan kertaan. Mässydarra ei myöskään tuu aina mässynsyönnin jälkeen. Kaupassa oleva ihminen ei ole ehdollistunut mässydarraan siinä määrin, että pelkkä sen tavaran näkeminen siellä hyllyllä aiheuttaisi inhon ja kyllästymisen sekaisia muistoja.

Jos on todettu, että mässynsyönti ei välttämättä ole pahasta eikä laihuus/timmiys pakollista, miten me saataisiin mun kaltaiselle skeptikolle kuulaan se, että se ateriapreppaus kannattaa? Jos epäilevä Tuomas on epäileväinen ja aprikoi valmentajan punoneen ovelan juonen saadakseen hänen hienon uimarenkaansa katoamaan? (Tässä kohtaa toimitus jo epäilee vahvaa pakkomiellettä antilaihtumiseen.)

Joulukuu 2015. Ärsytti olla näin laiha. Narukädet hyppi peilistä silmille jatkuvasti. Samaan aikaan maha oli tosi littee, mutta ei niinku tarpeeks littee. 

No sitten mä aloin miettiä niitä skrodeja naisia. Minna Pajulahden kaltaisia ladonovia. Sitä, kuinka mä silloin ekaa Bikini Challengea aloitellessa olin kiinnostunut nimenomaan women's physiquesta enkä mistään body- tai bikinifitneksestä. Sitä, kuinka mun on koskaan ollut vaikea tyytyä puoliväliin siitä, mitä oikeesti haluaisin saavuttaa. En tiedä, kuinka kauan tulen vielä harrastamaan derbyä. Se on niin intensiivinen laji, että sieltä eläköidytään keskimäärin viidessä vuodessa (oikeesti heitin ton luvun ihan lonkalta). Fitnesskilpailut ja derby ei kulje käsi kädessä - niitä molempia hengitetään 24/7, jos tavoitteet on korkeella. Hyvät uutiset tulee siinä, että women's physique ei ole ensi vuoden eikä sitä seuraavankaan tavoite. Sen kondiksen rakentaminen ns. nollasta vie tsiljoona vuotta. Jos mä oon tarpeeks hullu halutakseni haastaa itseni siinä, oon just buenossa tilassa lähteä tahkoamaan perusteita, mutta vain - sori Bull-sana - optimaalisesti. Toki on vitun vaikeeta ylläpitää motivaatiota tavoitteeseen tai lähinnä haaveeseen, joka on hamassa tulevaisuudessa.

Enkä mä edelleenkään halua näyttää niin pissikseltä. (Anteeks kaikki fitnessnaiset, ootte oikeesti vitun kuumia!) En oikeestaan edes halua näyttää naiselta. Oiskohan olemassa lajia neutreille?

Sorvin äärellä

Käväisinpäs tänään pikavisiitillä Rollostoliitossa eli Rovaniemellä. Aloitin viikko sitten Fitfarmin personal trainingissa Mikko Korpeisen valmennuksessa Tampereella, ja tänään oli ohjelman läpikäynti PT Jani Suopangin kanssa Arctic 24/7 Gymillä. (En saa rahaa näistä nimien ja linkkien droppailemisesta. Pitäis kyllä.) Aloitin tän valmennuksen ennen kaikkea tän mun vammani takia. Siinä on pieni jännäpissa housuissa ja sormi suussa, kun mitään isoja jalkaliikkeitä ei saa tehdä ja kaikki normi taljaliikkeetkin täytyy mukauttaa istuma-asentoon. Noh, Mikolle se ei ollut homma eikä mikään.

Tuntuu oudolta, kun jalkatreenaus ei ole sitä, että lyödään makseja levytankoon ja pungerretaan niitä ylös lyikkärin paksuinen suoni otsassa. Mulla se liikkuu tiukasti rajatuilla lihasryhmillä ja pienillä painoilla, haetaan tuntumaa esim. hidastamisesta. Koko ajan kuunnellaan omaa kroppaa ja skipataan koko jalkatreeni, jos kivulla ei ole hyvä päivä. Kyllä, never skip a leg day on kumottu.

Mä treenaan ollakseni parempi lajissani. Hirvittää ajatus siitä, että palaan luistimille eikä kuntoa enää olekaan. Ei ole voimaa coressa tai kestävyyttä reisissä. En pelkää luistelutekniikan puolesta. Lihas muistaa ihan tyhmiä asioita - mun sormet muisti mun pankkikorttitunnukset paremmin kuin mun pää, joka onnistui lukitsemaan koko kortin. En ole huolissani mun kaarreluistelusta teknisenä prosessina. Oon huolissani, että täytyy aloittaa luistelulle spesifi lihaskuntoharjoittelu alusta. Onneksi saan pyöräillä. Kuntopyörällä siis. Oikealla sotkeminen ikään kuin altistaa niille tärähdyksille, joita luun paranemisessa pitää välttää. Mutta kyllä kuntopyörälläkin saa mukavasti reidet hapoille.

Riko ittes ja muutu

Kaitsu tässä moido.

Oon pitänyt elämäni aikana melkoista määrää erilaisia blogeja. Joskus olin silleen, että en varmaan aloita teemablogia fitneksestä. Teemablogit on vähän sellasia, että ne kuolee omaan mahdottomuuteensa. Ei sitä loppuelämäksi löydy sanottavaa samasta aiheesta, vaikka ois kuinka rakas aihe.

Sitten mulle tuli sellanen fiilis, että mä tarvin jonkun foorumin mun ajatuksille. Suomeksi.

Kun juttu on silleen, että mä oon aika queer. Homo. Tai lesbo. Sukupuolineutraali. Mä en oikein löydä fitnessidoleita ympäriltäni. Musta on ihanaa, että todella lihaksikkaat naiset on tyyliltään supernaisellisia, mutta mä en pysty samastumaan siihen. Mä oon superkateellinen miehille, koska ne saavuttaa lihaserottuvuuden paljon naisia helpommin. Mutta mä en halua oikein sen kummemmin mies- kuin naisruumistakaan. Mulla sattuu olemaan tissit, joita enemmän tai vähemmän vihaan. On tarkoitus alkaa bindaamaan. Transmiehet tekee sitä - käyttää erityistä liiviä tai paitaa, joka litistää rinnan tasaiseksi, maskuliiniseksi. Mä oon kehopositiivinen ja pyrin viimeiseen asti välttelemään laihdutushaluja, mutta tissien katoamistemppu on melko suuri houkutin laihduttamiselle.

Pelaan roller derbyä. Se on vanhanaikaisilla quad-rullaluistimilla pelattava kontaktilaji, jossa kierretään rataa, kerätään pisteitä ja taklataan niin kovaa, että ihmisiä lentää metrien päähän.

Sitähän kautta mä päädyinkin tähän tilaan, jossa mursin ristiluuni ja jouduin laskelmoimaan elämäni uusiksi. Oon ollut poissa pelistä nyt 1,5 kk. Toipumisarvio on 3 kk. Kun luistimet roikkuu naulassa, kuntoutuminen perustuu muille lajeille. Salitreenille. Uinnille ja vesijuoksulle. Kuntopyöräilylle. Joskus lollailin, että ehdin vetää jonkun vesitriathlonin ennen kuin olen takaisin rullilla. Mutta kun derby on poissa pelistä, mietin taas vanhoja naftaliiniin haudattuja kehonrakennusambitioitani.

Vuonna 2015 aloitin Fitfarmin Bikini Challengen. Se oli tosi hyvä juttu, sain muokattua kehoa paljon ja olin tosi innoissani sen kanssa. Silloin eka kertaa mietin, oisko mustakin kisaamaan fitnesslajissa. Valitsin jo lajinkin - halusin siihen IFBB:n skrodeimpaan lajiin, women's physiqueen. No sitten loppuvuodesta 2015 oli loukkaantumisongelmia ja sali joutui tauolle. Mä puolestani aloitin derbyn - ja hengitin sitä lajia seuraavat puoltoista vuotta. Juurikin tähän loukkaantumiseen asti.

Derbyssä on se mahtava puoli, että siellä on tilaa kaikille. Oli kroppatyyppi mikä tahansa, sille on paikkansa pelissä. Reilusti lihavia ihmisiä pelaa maailman huipulla. Jos oot pieni vikkelä kuikelo, siistiä, susta on vaikka mihin. Kehon arvostelulla ei ole derbyssä sijaa.

Tää on todella kiinnostavaa yhdistää nämä kaksi: fitnessmaailma, jossa asioita tehdään, jotta ulkonäöstä tulisi rasvattomampi ja lihaksikkaampi, ja derbymaailma, jossa sun ulkoiselle habitukselle tehdään tila sen sijaan, että sun pitäisi viedä vähemmän tilaa. Fitness, jossa asioita tehdään queernäkökulmasta katsottuna hyvin binäärisesti (mies-nais-vastakkainasettelulla) sekä heteronormatiivisesti (sillä oletuksella, että kaikki on lähtökohtaisesti heteroita ja perinteisiin sukupuolirooleihin sopivia). Derby, jonka lähtökohta on feminismi ja seksuaali- ja sukupuolisensitiivisyys.

Mä olen sydämeltäni ehdottomasti enemmän derbyssä. Mun on ollut todella vaikeaa löytää itseni kaltaisia ihmisiä fitnessmaailmasta. Vaikea edes kuvailla, millaisia. No ensinnäkin vegaaneja. Ja usein ponihäntäiset, kauniisti laittautuneet fitnesskissat saa mut tuntemaan itseni kömpelöksi wannabeksi, vaikka oisin vähintään yhtä lihaksikkaassa kondiksessa. Ja fitnessäiskät saa mut tuntemaan itseni laiskaksi ja tehottomaksi. Miehet yleensä vaan laukoo seksistisiä vitsejä ja vittuilee mulle mun vegaanisuudesta.

No. Tarkoituksena on siis luoda tila olla viherfeministinen fitnesshomo. Haluan laittaa paljon kuvia. Sellasia, joissa näytän just niin kummitukselta kuin aina. Esitellä ehkä vähän mun kuntoutusprojektia. Käydä läpi päässä kulkevia ajatuksia urheilun suhteen. Mainostaa tätä blogia ihan perkeleesti.