Mä olen vuosia promotoinut kehopositiivisuutta. Sen kanssa taiteilu on toisinaan vaikeeta. Voinko kannustaa rakastamaan omaa kehoa, jos haluan muuttaa omaani? Onko laihduttaminen aina pahasta? Voiko lihavia ihmisiä kannustaa olemaan oma itsensä ilman, että näyttäytyy alentuvana? Jos ihmisellä ei ole motivaatiota ylläpitää dieettiä, eikö se oikeastaan tarkoita, ettei se edes halua muuttua, ja onko sen pakko haluta?
Yleensä liitän ruokavaliomuutokset ulkonäkömuutoksiin. Usein ruokavaliosta puhutaankin lähinnä suhteessa ulkonäköön. Fitnessmaailmassa optimaalinen ruokavalio tehostaa rasvan palamista, poistaa nesteitä vääristä paikoista ja kerää sitä oikeisiin paikkoihin sekä muuttuu ilman välikäsiä lihasten rakennuspalikoiksi. Sen ulkonäkölähtökohtaisuuden takia, ja tämän vaakakapinaideologian vuoksi, mulle laaditut ruokaohjeet lyö ekana uhman päälle. Vitut minä mitään laihduttamaan ala. Oon ihan hyvä tämmösenään. Syön ihan hyvää perusruokaa ja mutustelen vähän mässyä toisinaan. Se on kaikki ihan ok.
Kävipä kuitenkin taannoin keväällä niin, että tylsyyspäissäni derbytreenejä odotellessa sisäänhengitin sipsipussillisen. Oli sillä varmaan pari tuntia aikaa laskeutua, ihan perus, mitä syömisen ja kovan treenaamisen välillä kannattaa pitää. Menin treeneihin. Lämmittelin. Alettiin pelata. Saatana kun mitään jaksanutkaan. Oli ihan jumalattoman raskas olo, kömpelö ja paha. Mä vaan halusin olla öllöttää paikoillani maailman staattisimpana blokkerina, mutta valmentaja huusi sisäradalta armottomana "Kaitsun pitää jammata". Just sillä hetkellä Kaitsu ei halunnut jammata. Just sillä hetkellä jammaaminen tuntui yhtä kauheelta kuin silloin kun sen vuosi sitten aloitti. Just sillä hetkellä tajusin, että urheilijalle ei olekaan ihan sama, mitä se syö. Paskat eväät huonontaa suoritusta johonkin neljäsosaan normaalista.
En tiedä vielä tarkalleenottaen, mikä virka ruokavaliolla on kuntouttamisessa. Pitää haastatella viisaampia. Sen tiedän, että imaisin tuossa seitsemän aikaan puoli litraa soijajädeä ja oon edelleen tässä puoli yksitoista sen sortin ähkytilassa, että tekee mieli köllähtää johonkin nurkkaan maha pystyssä. Tää ei oo kauheen miellyttävä olotila.
Tällasessa mässydarrassa siis on hyvä kelata, onko tää nyt sitä, mitä haluaa. Mut ei nyt kukaan varmaan halua olla mässydarrassa koko ajan. Mässydarra menee ohi. Mässydarran jälkeen se morkkis katoaa aina seuraavaan kertaan. Mässydarra ei myöskään tuu aina mässynsyönnin jälkeen. Kaupassa oleva ihminen ei ole ehdollistunut mässydarraan siinä määrin, että pelkkä sen tavaran näkeminen siellä hyllyllä aiheuttaisi inhon ja kyllästymisen sekaisia muistoja.
Jos on todettu, että mässynsyönti ei välttämättä ole pahasta eikä laihuus/timmiys pakollista, miten me saataisiin mun kaltaiselle skeptikolle kuulaan se, että se ateriapreppaus kannattaa? Jos epäilevä Tuomas on epäileväinen ja aprikoi valmentajan punoneen ovelan juonen saadakseen hänen hienon uimarenkaansa katoamaan? (Tässä kohtaa toimitus jo epäilee vahvaa pakkomiellettä antilaihtumiseen.)
 |
| Joulukuu 2015. Ärsytti olla näin laiha. Narukädet hyppi peilistä silmille jatkuvasti. Samaan aikaan maha oli tosi littee, mutta ei niinku tarpeeks littee. |
No sitten mä aloin miettiä niitä skrodeja naisia. Minna Pajulahden kaltaisia ladonovia. Sitä, kuinka mä silloin ekaa Bikini Challengea aloitellessa olin kiinnostunut nimenomaan women's physiquesta enkä mistään body- tai bikinifitneksestä. Sitä, kuinka mun on koskaan ollut vaikea tyytyä puoliväliin siitä, mitä oikeesti haluaisin saavuttaa. En tiedä, kuinka kauan tulen vielä harrastamaan derbyä. Se on niin intensiivinen laji, että sieltä eläköidytään keskimäärin viidessä vuodessa (oikeesti heitin ton luvun ihan lonkalta). Fitnesskilpailut ja derby ei kulje käsi kädessä - niitä molempia hengitetään 24/7, jos tavoitteet on korkeella. Hyvät uutiset tulee siinä, että women's physique ei ole ensi vuoden eikä sitä seuraavankaan tavoite. Sen kondiksen rakentaminen ns. nollasta vie tsiljoona vuotta. Jos mä oon tarpeeks hullu halutakseni haastaa itseni siinä, oon just buenossa tilassa lähteä tahkoamaan perusteita, mutta vain - sori Bull-sana - optimaalisesti. Toki on vitun vaikeeta ylläpitää motivaatiota tavoitteeseen tai lähinnä haaveeseen, joka on hamassa tulevaisuudessa.
Enkä mä edelleenkään halua näyttää niin pissikseltä. (Anteeks kaikki fitnessnaiset, ootte oikeesti vitun kuumia!) En oikeestaan edes halua näyttää naiselta. Oiskohan olemassa lajia neutreille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti