Muutin Malmöön opiskelemaan. Elämä heitti häränpyllyä toisen kerran tänä vuonna.
Kävin tänään pitkästä aikaa salilla. Tekee mieli selitellä, miksi. Masennus. Ahdistus oman tilanteen epävarmuuden vuoksi. Kaikki me reagoidaan stressiin eri tavalla. Mulla ei ole enää pelastavia rutiineja, koska kaikki rutiinit meni maanvaihdon yhteydessä. Mä olin ennen maailman uskonnollisin derbytreenaaja. Kävin keskimäärin kaikissa treeneissä. Se muuttui loukkaantumisen myötä, ja nyt vielä uudestaan paikanvaihdoksen myötä.
Malmössä on Euroopan toiseksi kovin derbyjoukkue. Ne menee ensi viikonloppuna Pittsburghiin pelaamaan WFTDA-mestaruussarjassa, johon yltää about 12 maailman parasta joukkuetta. Ei tarvitse siis huolehtia siitä, ettei harrastusmahdollisuuksia olisi.
No mutta, salihommat. Menin tällä kertaa ex temporena ihan omalla ohjelmalla. Tuntui tosi hyvältä. Oli koko ajan hyvä tekemisen sykli päällä. En tainnut kertaakaan jäädä sarjojen välillä tuijottelemaan puhelinta. Mä harhaudun tosi helposti. Jos mulla on saliohjelma puhelimessa, saatan ohimennen vilkaista tsätin tai Facebookin, jos se on päällimmäisenä. Mutta ei nyt. Sain idean, suorastaan innostuin. Mitä jos kokeilisin kerran elämässä omia siipiäni? Mä tiedän saliohjelmista yhtä sun toista. En nyt tietenkään yhdenkään ammattilaisen veroisesti. Mutta mitä jos kokoaisin ohjelman itse omille tarpeilleni sopivaksi? Ja lisäisin siihen sivuun ruokavalion?
Jotain sattui, kun muutin pois Helsingistä. Mun tuomaripaita varastettiin kuivaushuoneen pyykkinarulta. Ihan naurettavaa. Kuka nyt sellaisella paidalla mitään tekisi, kun siinä on mun derbynimi ja kaikki? Mulla on sen lisäksi kaksi muuta paitaa. Tilasin ne viime maaliskuussa valmistajalta, jonka kokojen en tiennyt olevan niin pieniä. Ne menee päälle, mutta ne on makkarankuoria. Nyt kun mulla ei oo enää sitä vanhaa väljempää paitaa, mun on pakko käyttää niitä ihonmyötäisiä. Ja se ei oo aina kauhean kaunista. Mun silmään ainakaan. Häiritsee, hävettää, koittaa pitää jotain aluspaitaa, ettei ne pystyraidat mukailisi jokaista kropan kurvia. Ja siinä tilassa sitä sitten päätyy kameran eteen ja huokailee tuskastuneena, kun myöhemmin löytää ne kuvat Facebookista ja yrittää etsiä edes yhtä, jota kehtaisi käyttää vaikka profiilikuvana.
 |
| Oslossa muutama viikko sitten. Kuva (c) Olav Helland. |
Mun laihduttamisen kaava on periaatteessa yksinkertainen. Juo päivittäin vähintään 2 litraa vettä, syö paljon kasviksia, 5 kertaa päivässä ja leipää korkeintaan yhdellä aterialla. Harrasta sykettä nostattavaa liikuntaa 2-3 kertaa viikossa vähintään puoli tuntia kerrallaan.
Mulle laihtumisessa ei oo niinkään kyse kilojen karistamisesta. En edes tiedä, paljonko painan, arvailen vaan. Ehkä se tavoitevaate on sitten se mittari. Ennen mittasin mittanauhalla vyötärönympärystä ja sen sellaista, mutta kaikki mun sellaiset tarvikkeet jäi Suomeen. Ehkä pitäisi ostaa paikallisesta kaupasta uusi. Eihän nuo paljoa maksa.
Toinen juttu on sitten se, että mä edelleen inhoan tissejäni. Oon inhonnut niitä aina. Eniten oon pitänyt niistä silloin kun olin hoikimmillani pari vuotta sitten ja ne oli kuin lässähtäneet ilmapallot. Paljon tyhjää nahkaa ja hyvin vähän rasvaa. Toisinaan leikin jopa ajatuksella niiden poistattamisesta.
Se saa mun ajatukset edelleen sukupuolikysymyksiin. Tunnenko mä olevani nainen, mies, vai jotain muuta? Tällä hetkellä jälkimmäistä. Mä tavallaan identifioidun sekä naiseksi että mieheksi. Musta niinsanotut naisten vaatteet on kauniita ja pukevia, ja sen takia mielelläni pukeudun niihin. Mutta mä en kuitenkaan osaa kutsua itseäni ihan täysin naiseksi. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä miesvartalon kadehtimisesta. Osittain sukupuolistereotypioista.
Sen takia en oo oikein koskaan tuntenut oloani täysin kotoisaksi kehonrakennuspiireissä. Siellä vallitsee niin jyrkästi se sukupuolirooliajattelu, vaikka ne naiset vetää heti yhden sukupuolistereotypian matalaksi ja on rohkeasti lihaksikkaita naisia. Siellä tulee jatkuvasti toiseuden tunne. Se on se ulkopuolisuuden tunne, kun porukassa joku kysyy kysymyksen, johon et voi samastua ollenkaan ja pysyt vaan hiljaa, ettei kukaan saa vihiä sun poikkeavuudesta.
Mäkin haluan harrastaa kehonrakennusta, mutta omista lähtökohdistani, minuna. Haluan tehdä sitä maailmassa, jossa ketään ei kiinnosta sun sukupuoli tai sen puute; jossa ihmiset välittää tästä planeetasta ja sen luonnosta; jossa ei-heterosta ja/tai ei-monogamisesta suhteestaan/suhteistaan voi puhua tasavertaisesti kaikkien muiden suhdetyyppien rinnalla ja jossa on ylipäätään turvallista olla. Se ei vaan toteudu siellä seksististen vitsien Facebook-ryhmissä.
Näillä saatesanoilla potkaisen siis käyntiin uuden vaihteen. Saa nähdä, mitä tästä tulee.
