Life puts you in a centrifuge

It's been a while. A mountain of things have happened.

I came back to Finland. Malmö took me in a mental condition I will never again want to be in. I tore an ankle ligament 6 months back.

All of this shit made me put on a lot of weight. It's easy to understand why. You're taken your number one form of exercise.  You're put through a huge amount of second thoughts. You're stripped away your social circle. You're put to live in the middle of nowhere as a cripple. Your life consists of Netflix now. You don't have energy to go anywhere. You're way too depressed to do practically anything constructive. You're afraid of the language, of all things.

So I'm back to Finland. I'm not quite alright, not yet. I still battle everyday anxiety. I have a load of traumas like I never had before. I'm waiting for my evaluation period at a psychiatric clinic to start. But I have good makings for a better life. I got a gym membership, I got my old derby league back, I got a bike, I got a home, I got my pets.

I can skate again, ref at least. I can't run at all or walk long distances.

It's hard to look at yourself in the mirror these days, or pictures of you. That's maybe the hardest part. After all these years of learning self love and unlearning body negativity I find myself in a situation where I can barely look at myself.

The human body is a Barbapapa, tho. You can shape it to many forms and it changes even though you're not actively changing it. I'm just trying to ignore my self loath and not be too hard on myself. Not gonna diet. Will try to cut on snacks and fast food since it doesn't agree with my health too well. Will try to increase my everyday exercise, get a good gym routine going on and cycle as often as I can. Will try to improve myself as a skater.  That's the best I can at the moment. I think it's okay.

Picture credit: Marko Niemelä. These games were one of my highest profile events so far, but these pics were hard to look at.

Syksy toi syksy toi loikkarin

Kävelen omilla jaloillani. Luistelen. En vielä pelaa.

Muutin Malmöön opiskelemaan. Elämä heitti häränpyllyä toisen kerran tänä vuonna.

Kävin tänään pitkästä aikaa salilla. Tekee mieli selitellä, miksi. Masennus. Ahdistus oman tilanteen epävarmuuden vuoksi. Kaikki me reagoidaan stressiin eri tavalla. Mulla ei ole enää pelastavia rutiineja, koska kaikki rutiinit meni maanvaihdon yhteydessä. Mä olin ennen maailman uskonnollisin derbytreenaaja. Kävin keskimäärin kaikissa treeneissä. Se muuttui loukkaantumisen myötä, ja nyt vielä uudestaan paikanvaihdoksen myötä.

Malmössä on Euroopan toiseksi kovin derbyjoukkue. Ne menee ensi viikonloppuna Pittsburghiin pelaamaan WFTDA-mestaruussarjassa, johon yltää about 12 maailman parasta joukkuetta. Ei tarvitse siis huolehtia siitä, ettei harrastusmahdollisuuksia olisi.

No mutta, salihommat. Menin tällä kertaa ex temporena ihan omalla ohjelmalla. Tuntui tosi hyvältä. Oli koko ajan hyvä tekemisen sykli päällä. En tainnut kertaakaan jäädä sarjojen välillä tuijottelemaan puhelinta. Mä harhaudun tosi helposti. Jos mulla on saliohjelma puhelimessa, saatan ohimennen vilkaista tsätin tai Facebookin, jos se on päällimmäisenä. Mutta ei nyt. Sain idean, suorastaan innostuin. Mitä jos kokeilisin kerran elämässä omia siipiäni? Mä tiedän saliohjelmista yhtä sun toista. En nyt tietenkään yhdenkään ammattilaisen veroisesti. Mutta mitä jos kokoaisin ohjelman itse omille tarpeilleni sopivaksi? Ja lisäisin siihen sivuun ruokavalion?

Jotain sattui, kun muutin pois Helsingistä. Mun tuomaripaita varastettiin kuivaushuoneen pyykkinarulta. Ihan naurettavaa. Kuka nyt sellaisella paidalla mitään tekisi, kun siinä on mun derbynimi ja kaikki? Mulla on sen lisäksi kaksi muuta paitaa. Tilasin ne viime maaliskuussa valmistajalta, jonka kokojen en tiennyt olevan niin pieniä. Ne menee päälle, mutta ne on makkarankuoria. Nyt kun mulla ei oo enää sitä vanhaa väljempää paitaa, mun on pakko käyttää niitä ihonmyötäisiä. Ja se ei oo aina kauhean kaunista. Mun silmään ainakaan. Häiritsee, hävettää, koittaa pitää jotain aluspaitaa, ettei ne pystyraidat mukailisi jokaista kropan kurvia. Ja siinä tilassa sitä sitten päätyy kameran eteen ja huokailee tuskastuneena, kun myöhemmin löytää ne kuvat Facebookista ja yrittää etsiä edes yhtä, jota kehtaisi käyttää vaikka profiilikuvana.

Oslossa muutama viikko sitten.
Kuva (c) Olav Helland.

Tällanen tyhmä juttu provosoi mut sitten laihduttamaan. Kalliit hienot paidat, joihin on vielä painatettu mun nimi. Oon ollut kehopositiivisuuden asialla yli viisi vuotta, mutta mä en vaan pääse yli siitä, että mua hävettää tuomaroida jotain Suomi Cupia sellaisessa makkarankuoressa. Ja se on niin paska syy oikeesti laihduttaa, joku hemmetin tavoitevaate (mulle siis; jos se jollekulle lukijalle toimii, niin antaa mennä vaan), mutta se oikeesti vaikuttaa fiilikseen.

Mun laihduttamisen kaava on periaatteessa yksinkertainen. Juo päivittäin vähintään 2 litraa vettä, syö paljon kasviksia, 5 kertaa päivässä ja leipää korkeintaan yhdellä aterialla. Harrasta sykettä nostattavaa liikuntaa 2-3 kertaa viikossa vähintään puoli tuntia kerrallaan.

Mulle laihtumisessa ei oo niinkään kyse kilojen karistamisesta. En edes tiedä, paljonko painan, arvailen vaan. Ehkä se tavoitevaate on sitten se mittari. Ennen mittasin mittanauhalla vyötärönympärystä ja sen sellaista, mutta kaikki mun sellaiset tarvikkeet jäi Suomeen. Ehkä pitäisi ostaa paikallisesta kaupasta uusi. Eihän nuo paljoa maksa.

Toinen juttu on sitten se, että mä edelleen inhoan tissejäni. Oon inhonnut niitä aina. Eniten oon pitänyt niistä silloin kun olin hoikimmillani pari vuotta sitten ja ne oli kuin lässähtäneet ilmapallot. Paljon tyhjää nahkaa ja hyvin vähän rasvaa. Toisinaan leikin jopa ajatuksella niiden poistattamisesta.

Se saa mun ajatukset edelleen sukupuolikysymyksiin. Tunnenko mä olevani nainen, mies, vai jotain muuta? Tällä hetkellä jälkimmäistä. Mä tavallaan identifioidun sekä naiseksi että mieheksi. Musta niinsanotut naisten vaatteet on kauniita ja pukevia, ja sen takia mielelläni pukeudun niihin. Mutta mä en kuitenkaan osaa kutsua itseäni ihan täysin naiseksi. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä miesvartalon kadehtimisesta. Osittain sukupuolistereotypioista.

Sen takia en oo oikein koskaan tuntenut oloani täysin kotoisaksi kehonrakennuspiireissä. Siellä vallitsee niin jyrkästi se sukupuolirooliajattelu, vaikka ne naiset vetää heti yhden sukupuolistereotypian matalaksi ja on rohkeasti lihaksikkaita naisia. Siellä tulee jatkuvasti toiseuden tunne. Se on se ulkopuolisuuden tunne, kun porukassa joku kysyy kysymyksen, johon et voi samastua ollenkaan ja pysyt vaan hiljaa, ettei kukaan saa vihiä sun poikkeavuudesta.

Mäkin haluan harrastaa kehonrakennusta, mutta omista lähtökohdistani, minuna. Haluan tehdä sitä maailmassa, jossa ketään ei kiinnosta sun sukupuoli tai sen puute; jossa ihmiset välittää tästä planeetasta ja sen luonnosta; jossa ei-heterosta ja/tai ei-monogamisesta suhteestaan/suhteistaan voi puhua tasavertaisesti kaikkien muiden suhdetyyppien rinnalla ja jossa on ylipäätään turvallista olla. Se ei vaan toteudu siellä seksististen vitsien Facebook-ryhmissä.

Näillä saatesanoilla potkaisen siis käyntiin uuden vaihteen. Saa nähdä, mitä tästä tulee.

Sosiaalisuus painonnostamisessa

Mä tykkään kehonrakentamisesta.

Oon kattonut Netflixistä tällä viikolla tosi paljon kehonrakennus- ja urheiludokkareita. Schwarzeneggerin ja sen ajan sankareiden Pumping Ironin. Nykyaikaisemman Generation Ironin. Molemmat antoi miettimisen aihetta. Arnold sanoo, että kehonrakentaja on kuin kuvanveistäjä, joka muokkaa työstänsä silmää hivelevämmän. Siinä missä veistäjä laittaa lisää savea työhönsä, bodarin täytyy syödä ja treenata lisää.

Se on sama perusajatus, joka muakin on ajanut sille tielle. Oon verrannut sitä body modificationiin, joksi käsitetään lävistykset, tatuoinnit, arpitatuoinnit ja metalli-implantit. Siinä ei vastata ulkoa päin tuleviin vaatimuksiin siitä, miltä sun pitää näyttää, vaan kuunnellaan omaa sydäntä siitä, miltä sä haluat näyttää.

Mulle tulee kuitenkin helposti ulkopuolinen olo. Punttaaminen on yksilöurheilua, jossa kuitenkin on oma yhteisönsä. Facebook-ryhmät, nettivalmennukset, personal trainerit, mitä näitä nyt on. Ihmiset, jotka luo sulle kuvan siitä, millaiset ihmiset on päätyneet sen harrastuksen pariin. Mä en ole nähnyt siellä omaa paikkaani. Mä en ole nähnyt siellä tilaa olla tämä stereotyyppi, jota mä edustan, pk-seutulainen korkeakoulutettu vihervassarifeministinen homo. Mun kaltaiset ihmiset ei päädy kehonrakennuslavoille. Mun kaltaiset ihmiset päätyy roller derbyyn.

Mä ahdistun, kun mua pilkataan mun vegaaniruokavaliosta, oli sen lähtökohdat sitten kuinka leikkimieliset vaan, ja mä ahdistun, jos en saa ilmaista tyyymättömyyttäni syrjivään käytökseen, esimerkiksi seksistiseen läppään. Mä ahdistun siitä siksi, koska jokainen kerta alleviivaa mun toiseuttani ja mun ulkopuolisuutta kehonrakentajana. Jokainen kerta luo mulle sellaisen fiiliksen, että mä en ole tervetullut lajiin.

Ei pidä välittää paskanjauhamisesta, sanotaan usein. Silloin vieritetään vastuu mulle, joka on joutunut kokemaan syrjivää käytöstä. Entä jos en pysty? Entä jos oon tällä lailla tyhmä, että kuuluu esimerkiksi mun perussairauteen kokea ulkopuolisuutta, eristyneisyyttä ja yksinäisyyttä? Tietenkään mä en halua kokea sellaisia asioita! Tietenkin mä yritän työstää sitä. Mutta on niin ikään syrjivää olettaa, että kaikilla olisi kyky "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Ylläolevien juttujen takia jättäydyin pois Fitfarmin Bull's All Out -valmennuksesta. Se oli vaikea päätös. All Out on todella monipuolinen kokonaisuus, joka elää koko ajan ja on ehdottomasti hintansa väärti. Jokainen voi siis kuvitella, kuinka pahana mä oon kokenut kaiken tuon mainitun käytöksen, jos oon pitänyt parempana vaihtoehtona jättäytyä pois valmennuksesta, joka teknisenä kokonaisuutena antaa äärettömän paljon.

Nyt mä oon sit henkilökohtaisessa valmennuksessa. Oon löytänyt taas kehonrakennuksen ilot (ja siinä sivussa huomannut kuntoutuvani). Toisinaan kaipaan yhteisöä, koska ei se ollut pelkästään huono. Siellä oli usein upea tsemppi päällä ja sai vertaistukea, jos jonain päivänä kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Nyt mä teen tätä juttua ihan vaan yksin.

Istumasoutu on vakava asia

Oon saanut syötyä tällä viikolla tosi hyvin ohjeiden mukaan. Tein rauhani sen viimeviikkoisen ristiriitani kanssa. Hyväksyin, että mulla on polte harrastaa kehonrakennusta, se rasvanpoltto on osa sitä ja se on ihan ok. Tuntuu itse asiassa ihan hyvältä, että on valmiit ateriapohjat, joiden mukaan operoida. Sain mun ikuisesta inhokkiateriastakin rakennettua toimivan smoothien, jonka lapioi naamaansa ihan vitunmoisella euforialla.

Niin ja tosiaan se kuntoutuminen. Oon käynyt kävelemässä. Ihan pikkujuttuja, kaupassakäyntiä ja asiointia. Mutta ilman keppejä. Salilla kepit on aina mukana, mutta pääasiallisesti liikun ilman niitä. Huomaan pärjääväni ihan hyvin. En oo syönyt kipulääkkeitä moneen päivään. Välillä kyllä täytyy muistuttaa itseään kävelemään pehmeämmin. Oon tainnut sanoa siitä ennenkin, mutta luunmurtuman parantelussa täytyy vältellä tärähtelyä. Jos kävelee nopeasti ja harppomalla, se on kirjaimellisesti aika kovaa kyytiä ja jokainen askel on isku. Mutta sekin on jo hienoa edistystä, että vanhasta muistista päätyy kävelemään rivakasti, eikä liike itsessään aiheuta kiputuntemuksia.

Minä mitään laihduttamaan ala

Ähkyssä on hyvä miettiä, miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Mä olen vuosia promotoinut kehopositiivisuutta. Sen kanssa taiteilu on toisinaan vaikeeta. Voinko kannustaa rakastamaan omaa kehoa, jos haluan muuttaa omaani? Onko laihduttaminen aina pahasta? Voiko lihavia ihmisiä kannustaa olemaan oma itsensä ilman, että näyttäytyy alentuvana? Jos ihmisellä ei ole motivaatiota ylläpitää dieettiä, eikö se oikeastaan tarkoita, ettei se edes halua muuttua, ja onko sen pakko haluta?

Yleensä liitän ruokavaliomuutokset ulkonäkömuutoksiin. Usein ruokavaliosta puhutaankin lähinnä suhteessa ulkonäköön. Fitnessmaailmassa optimaalinen ruokavalio tehostaa rasvan palamista, poistaa nesteitä vääristä paikoista ja kerää sitä oikeisiin paikkoihin sekä muuttuu ilman välikäsiä lihasten rakennuspalikoiksi. Sen ulkonäkölähtökohtaisuuden takia, ja tämän vaakakapinaideologian vuoksi, mulle laaditut ruokaohjeet lyö ekana uhman päälle. Vitut minä mitään laihduttamaan ala. Oon ihan hyvä tämmösenään. Syön ihan hyvää perusruokaa ja mutustelen vähän mässyä toisinaan. Se on kaikki ihan ok.

Kävipä kuitenkin taannoin keväällä niin, että tylsyyspäissäni derbytreenejä odotellessa sisäänhengitin sipsipussillisen. Oli sillä varmaan pari tuntia aikaa laskeutua, ihan perus, mitä syömisen ja kovan treenaamisen välillä kannattaa pitää. Menin treeneihin. Lämmittelin. Alettiin pelata. Saatana kun mitään jaksanutkaan. Oli ihan jumalattoman raskas olo, kömpelö ja paha. Mä vaan halusin olla öllöttää paikoillani maailman staattisimpana blokkerina, mutta valmentaja huusi sisäradalta armottomana "Kaitsun pitää jammata". Just sillä hetkellä Kaitsu ei halunnut jammata. Just sillä hetkellä jammaaminen tuntui yhtä kauheelta kuin silloin kun sen vuosi sitten aloitti. Just sillä hetkellä tajusin, että urheilijalle ei olekaan ihan sama, mitä se syö. Paskat eväät huonontaa suoritusta johonkin neljäsosaan normaalista.

En tiedä vielä tarkalleenottaen, mikä virka ruokavaliolla on kuntouttamisessa. Pitää haastatella viisaampia. Sen tiedän, että imaisin tuossa seitsemän aikaan puoli litraa soijajädeä ja oon edelleen tässä puoli yksitoista sen sortin ähkytilassa, että tekee mieli köllähtää johonkin nurkkaan maha pystyssä. Tää ei oo kauheen miellyttävä olotila.

Tällasessa mässydarrassa siis on hyvä kelata, onko tää nyt sitä, mitä haluaa. Mut ei nyt kukaan varmaan halua olla mässydarrassa koko ajan. Mässydarra menee ohi. Mässydarran jälkeen se morkkis katoaa aina seuraavaan kertaan. Mässydarra ei myöskään tuu aina mässynsyönnin jälkeen. Kaupassa oleva ihminen ei ole ehdollistunut mässydarraan siinä määrin, että pelkkä sen tavaran näkeminen siellä hyllyllä aiheuttaisi inhon ja kyllästymisen sekaisia muistoja.

Jos on todettu, että mässynsyönti ei välttämättä ole pahasta eikä laihuus/timmiys pakollista, miten me saataisiin mun kaltaiselle skeptikolle kuulaan se, että se ateriapreppaus kannattaa? Jos epäilevä Tuomas on epäileväinen ja aprikoi valmentajan punoneen ovelan juonen saadakseen hänen hienon uimarenkaansa katoamaan? (Tässä kohtaa toimitus jo epäilee vahvaa pakkomiellettä antilaihtumiseen.)

Joulukuu 2015. Ärsytti olla näin laiha. Narukädet hyppi peilistä silmille jatkuvasti. Samaan aikaan maha oli tosi littee, mutta ei niinku tarpeeks littee. 

No sitten mä aloin miettiä niitä skrodeja naisia. Minna Pajulahden kaltaisia ladonovia. Sitä, kuinka mä silloin ekaa Bikini Challengea aloitellessa olin kiinnostunut nimenomaan women's physiquesta enkä mistään body- tai bikinifitneksestä. Sitä, kuinka mun on koskaan ollut vaikea tyytyä puoliväliin siitä, mitä oikeesti haluaisin saavuttaa. En tiedä, kuinka kauan tulen vielä harrastamaan derbyä. Se on niin intensiivinen laji, että sieltä eläköidytään keskimäärin viidessä vuodessa (oikeesti heitin ton luvun ihan lonkalta). Fitnesskilpailut ja derby ei kulje käsi kädessä - niitä molempia hengitetään 24/7, jos tavoitteet on korkeella. Hyvät uutiset tulee siinä, että women's physique ei ole ensi vuoden eikä sitä seuraavankaan tavoite. Sen kondiksen rakentaminen ns. nollasta vie tsiljoona vuotta. Jos mä oon tarpeeks hullu halutakseni haastaa itseni siinä, oon just buenossa tilassa lähteä tahkoamaan perusteita, mutta vain - sori Bull-sana - optimaalisesti. Toki on vitun vaikeeta ylläpitää motivaatiota tavoitteeseen tai lähinnä haaveeseen, joka on hamassa tulevaisuudessa.

Enkä mä edelleenkään halua näyttää niin pissikseltä. (Anteeks kaikki fitnessnaiset, ootte oikeesti vitun kuumia!) En oikeestaan edes halua näyttää naiselta. Oiskohan olemassa lajia neutreille?

Sorvin äärellä

Käväisinpäs tänään pikavisiitillä Rollostoliitossa eli Rovaniemellä. Aloitin viikko sitten Fitfarmin personal trainingissa Mikko Korpeisen valmennuksessa Tampereella, ja tänään oli ohjelman läpikäynti PT Jani Suopangin kanssa Arctic 24/7 Gymillä. (En saa rahaa näistä nimien ja linkkien droppailemisesta. Pitäis kyllä.) Aloitin tän valmennuksen ennen kaikkea tän mun vammani takia. Siinä on pieni jännäpissa housuissa ja sormi suussa, kun mitään isoja jalkaliikkeitä ei saa tehdä ja kaikki normi taljaliikkeetkin täytyy mukauttaa istuma-asentoon. Noh, Mikolle se ei ollut homma eikä mikään.

Tuntuu oudolta, kun jalkatreenaus ei ole sitä, että lyödään makseja levytankoon ja pungerretaan niitä ylös lyikkärin paksuinen suoni otsassa. Mulla se liikkuu tiukasti rajatuilla lihasryhmillä ja pienillä painoilla, haetaan tuntumaa esim. hidastamisesta. Koko ajan kuunnellaan omaa kroppaa ja skipataan koko jalkatreeni, jos kivulla ei ole hyvä päivä. Kyllä, never skip a leg day on kumottu.

Mä treenaan ollakseni parempi lajissani. Hirvittää ajatus siitä, että palaan luistimille eikä kuntoa enää olekaan. Ei ole voimaa coressa tai kestävyyttä reisissä. En pelkää luistelutekniikan puolesta. Lihas muistaa ihan tyhmiä asioita - mun sormet muisti mun pankkikorttitunnukset paremmin kuin mun pää, joka onnistui lukitsemaan koko kortin. En ole huolissani mun kaarreluistelusta teknisenä prosessina. Oon huolissani, että täytyy aloittaa luistelulle spesifi lihaskuntoharjoittelu alusta. Onneksi saan pyöräillä. Kuntopyörällä siis. Oikealla sotkeminen ikään kuin altistaa niille tärähdyksille, joita luun paranemisessa pitää välttää. Mutta kyllä kuntopyörälläkin saa mukavasti reidet hapoille.

Riko ittes ja muutu

Kaitsu tässä moido.

Oon pitänyt elämäni aikana melkoista määrää erilaisia blogeja. Joskus olin silleen, että en varmaan aloita teemablogia fitneksestä. Teemablogit on vähän sellasia, että ne kuolee omaan mahdottomuuteensa. Ei sitä loppuelämäksi löydy sanottavaa samasta aiheesta, vaikka ois kuinka rakas aihe.

Sitten mulle tuli sellanen fiilis, että mä tarvin jonkun foorumin mun ajatuksille. Suomeksi.

Kun juttu on silleen, että mä oon aika queer. Homo. Tai lesbo. Sukupuolineutraali. Mä en oikein löydä fitnessidoleita ympäriltäni. Musta on ihanaa, että todella lihaksikkaat naiset on tyyliltään supernaisellisia, mutta mä en pysty samastumaan siihen. Mä oon superkateellinen miehille, koska ne saavuttaa lihaserottuvuuden paljon naisia helpommin. Mutta mä en halua oikein sen kummemmin mies- kuin naisruumistakaan. Mulla sattuu olemaan tissit, joita enemmän tai vähemmän vihaan. On tarkoitus alkaa bindaamaan. Transmiehet tekee sitä - käyttää erityistä liiviä tai paitaa, joka litistää rinnan tasaiseksi, maskuliiniseksi. Mä oon kehopositiivinen ja pyrin viimeiseen asti välttelemään laihdutushaluja, mutta tissien katoamistemppu on melko suuri houkutin laihduttamiselle.

Pelaan roller derbyä. Se on vanhanaikaisilla quad-rullaluistimilla pelattava kontaktilaji, jossa kierretään rataa, kerätään pisteitä ja taklataan niin kovaa, että ihmisiä lentää metrien päähän.

Sitähän kautta mä päädyinkin tähän tilaan, jossa mursin ristiluuni ja jouduin laskelmoimaan elämäni uusiksi. Oon ollut poissa pelistä nyt 1,5 kk. Toipumisarvio on 3 kk. Kun luistimet roikkuu naulassa, kuntoutuminen perustuu muille lajeille. Salitreenille. Uinnille ja vesijuoksulle. Kuntopyöräilylle. Joskus lollailin, että ehdin vetää jonkun vesitriathlonin ennen kuin olen takaisin rullilla. Mutta kun derby on poissa pelistä, mietin taas vanhoja naftaliiniin haudattuja kehonrakennusambitioitani.

Vuonna 2015 aloitin Fitfarmin Bikini Challengen. Se oli tosi hyvä juttu, sain muokattua kehoa paljon ja olin tosi innoissani sen kanssa. Silloin eka kertaa mietin, oisko mustakin kisaamaan fitnesslajissa. Valitsin jo lajinkin - halusin siihen IFBB:n skrodeimpaan lajiin, women's physiqueen. No sitten loppuvuodesta 2015 oli loukkaantumisongelmia ja sali joutui tauolle. Mä puolestani aloitin derbyn - ja hengitin sitä lajia seuraavat puoltoista vuotta. Juurikin tähän loukkaantumiseen asti.

Derbyssä on se mahtava puoli, että siellä on tilaa kaikille. Oli kroppatyyppi mikä tahansa, sille on paikkansa pelissä. Reilusti lihavia ihmisiä pelaa maailman huipulla. Jos oot pieni vikkelä kuikelo, siistiä, susta on vaikka mihin. Kehon arvostelulla ei ole derbyssä sijaa.

Tää on todella kiinnostavaa yhdistää nämä kaksi: fitnessmaailma, jossa asioita tehdään, jotta ulkonäöstä tulisi rasvattomampi ja lihaksikkaampi, ja derbymaailma, jossa sun ulkoiselle habitukselle tehdään tila sen sijaan, että sun pitäisi viedä vähemmän tilaa. Fitness, jossa asioita tehdään queernäkökulmasta katsottuna hyvin binäärisesti (mies-nais-vastakkainasettelulla) sekä heteronormatiivisesti (sillä oletuksella, että kaikki on lähtökohtaisesti heteroita ja perinteisiin sukupuolirooleihin sopivia). Derby, jonka lähtökohta on feminismi ja seksuaali- ja sukupuolisensitiivisyys.

Mä olen sydämeltäni ehdottomasti enemmän derbyssä. Mun on ollut todella vaikeaa löytää itseni kaltaisia ihmisiä fitnessmaailmasta. Vaikea edes kuvailla, millaisia. No ensinnäkin vegaaneja. Ja usein ponihäntäiset, kauniisti laittautuneet fitnesskissat saa mut tuntemaan itseni kömpelöksi wannabeksi, vaikka oisin vähintään yhtä lihaksikkaassa kondiksessa. Ja fitnessäiskät saa mut tuntemaan itseni laiskaksi ja tehottomaksi. Miehet yleensä vaan laukoo seksistisiä vitsejä ja vittuilee mulle mun vegaanisuudesta.

No. Tarkoituksena on siis luoda tila olla viherfeministinen fitnesshomo. Haluan laittaa paljon kuvia. Sellasia, joissa näytän just niin kummitukselta kuin aina. Esitellä ehkä vähän mun kuntoutusprojektia. Käydä läpi päässä kulkevia ajatuksia urheilun suhteen. Mainostaa tätä blogia ihan perkeleesti.